Dramaattinen katse on paras asuste, kokeile vaikka

Joillain ihmisillä on sekä rohkeutta värjätä hiuksensa tuon värisiksi että asustaa hiuksensa vielä niihin olennaisesti kuuluvalla dramaattisella katseella:

Hel Looks ikuisti Anastasian eli Venäjän hallitsijasuvun kadonneen ja aikakapseloituneen vesan Pohjois-Esplanadilla. Olen pitkään haaveillut piirtäväni sarjakuvan naispuolisesta trenssiin pukeutuvasta etsivästä, tämä kuva toimikoon inspiraation lähteenä, jos joskus pääsen ajatuksista tekoihin.

Vaahtokarkkimassaan kastettu

Olen ollut pitkään siinä mielessä jännittävässä elämäntilanteessa, että käyn useita kertoja viikossa jossakin yrityksessä tai organisaatiossa kertomassa, että olen paras enkä lainkaan epäilyttävä. Siis työhaastatteluissa. 

Samaan aikaan haluaisin vaaleanpunaiset tai lilat tai mintunvihreät hiusten latvat. Nämä kaksi asiaa eivät oikein mene yhteen.

Minttupää täältä                                        

Nyt kuitenkin sain kesätyöpaikan, jossa mintunvärisistä tai liloista hiuksista ei ole suunnatonta haittaa. Voin siis kenties toteuttaa visioni! At last. 

 

Suoristusrautaa käyttänyt täältä  

Translation: gimme dip-dyed hair plz.

Arkkivihollinen - voitokas ja pelottava vastustaja

Olen pohjimmiltani hyvin dramaattinen henkilö, tämä ei käy ilmi arkisesta käyttytymisestäni, joka koostuu huonoista vitseistä, tuijottamisesta ja hymähtelystä. Minulla on kuitenkin aina ollut haave. Minä haluaisin arkkivihollisen! 

Jokeri on arkkivihollisten kermaa

Arkkivihollinen eli Nemesis ei ole mikä tahansa ärsyttävä tyyppi, vaan hahmo, joka ilmestyy vastustamaan omien suunnitelmien toteutumista juuri silloin kun sitä kaikkein vähiten kaipaisi. Arkkivihollinen ei myöskään katoa kovin helposti vaan pysyy merkittävänä osana elämää hyvin pitkän ajan ja punoo aktiivisesti juonia.

Tyypillisesti tarinoiden sankarihahmon ei esitetä tarkotuksenmukaisesti aiheuttavan arkkiviholliselleen ongelmia pelkän kiusanteon nimissä. Sankarihahmo sen sijaan joutuu usein arkkivihollisensa tielle estämään tämän synkkiä aikeita. Arkkivihollinen onkin yleensä joku, jolla on täysin päinvastaiset motiivit kuin itsellä, mutta joka kuitenkin toimii samassa toimintaympäristössä kuin missä itse toimii. Kyseessä on siis eräänlainen kilpailu elintilasta ja saatavilla olevista resursseista.

Aku Ankallakin on arkkivihollinen

Minun arkkiviholliseni voisi siis olla esimerkiksi joku, joka asuisi meillä kotona ja yrittäisi estää minua pelaamasta tietokoneella. Haa! Taisinkin juuri ratkaista kaikki maailman parisuhdeongelmat. Ymmärrän myös miksi arkkivihollisen ja sankarin välit kehittyvät niin läheisiksi ajan myötä.

Suosikkisarjassani Bored to Deathissa on oiva esimerkki arkisesta arkkivihollisesta. Pulleva kirjallisuudenprofessori Louis Greene hakee aina samoja työpaikkoja kuin sarjan sankari, kirjailija ja yksityisetsivä Jason Schwartzman. Greene arvostelee tämän romaanit lyttyyn ja kertoo tästä inhottavia yksityiskohtia cocktailkutsuilla!

konflikti

Ihan oikeasti arkkivihollinenhan olisi varsin rasittava ja ärsyttävä osa elämää. Arkkivihollinen voisi esimerkiksi tilata minulle Seuran ja ValitutPalat kestotilauksena, tyhjentää pyöräni kumit, ostaa kaikki avokadot S-Marketista ja jättää blogiini ilkeitä kommentteja kuutena eri henkilönä. ´

Toisaalta olisi niin hienoa, että voisi aina syyttää sitä arkkivihollista kaikesta ikävästä mitä tapahtuu. Uskon, että arkkivihollinen saisi myös ihmisen tuntemaan itsensä hyvin tärkeäksi. Elämähän saattaa välillä tuntua vähän merkityksettömältä, jos olisi arkkivihollinen, ei ehtisi ollenkaan ajattelemaan koko asiaa kun puisi vain nyrkkiä ja kiroaisi taivasta. 

The Sisters Brothers - kirja palkkamurhaajan arjesta villissä lännessä

Pidätkö hevosista, mustasta huumorista ja miehistä, jotka eivät puhu liikaa? Entä saluunoista ja jokaisen ihmisen sielussa piilevästä kaipuusta kotiin? Entä Clint Easwoodin elokuvista? Jos pidät, niin suosittelen sinulle kirjaa The Sisters Brothers. Kirja oli ehdolla The Man Booker palkinnon saajaksi vuonna 2011.

The Sisters Brothers on parodia lännenkertomuksen lajityypistä. Kirjasta tulee mieleen esimerkiksi Pixarin elokuvana menettelevä Oscar-palkittu animaatio Rango, jossa Johnny Depp esittää antisankarikameleonttia Clint Eastwoodia mukaillen. Jos villin lännen tarinat ovat sinulle genrenä rakkaita, kuten ne ovat minulle, suosittelen kirjaa entistä lämpimämmin. Kuten villinlännentarinoissa yleensäkin, on tässäkin tarinassa kyse kostosta, kuolemasta ja leirinuotioista.

Kirjan päähahmot Eli ja Charles Sisters ovat kaikessa totisuudessaan ja puutteellisuudessaan liikuttavan koomisia ja herättävät väistämättä lukijan sympatian, sitä kuitenkaan millään tavalla anomatta. Kerronta on toteavaa, eikä ohjaa lukijan tunteita mihinkään tiettyyn suuntaan. Veljesten matkallaan kohtaamat sivuhahmot kyräilevät, väittävät vastaan, kuolevat, juovat viinaa ja huvittavat lukijaa aivan erinomaisella tavalla.

Clint elokuvassa Muutaman dollarin tähden

Eli Sistersin ja tämän Tub-hevosen lämmin ystävyys ja yhteisymmärrys on mielestäni kirjan paras sivujuoni. Eli selvästi näkee itsensä hevosessaan ja löytää näin tavan olla itselleen armollinen. Armollisuus itseä kohtaan ei ole  aina helppoa, kun on kovanaamainen revolverisankari ja palkkamurhaaja. Elin tapaan myös Tub-hevonen on asetettu rooliin, johon tällä ei luonnostaan ole taipumusta, mutta jossa se yrittää parhaansa mukaan pärjätä. Kuten me kaikki tässä maailmassa?

Patrickilla on pinssi ja koru

Patrick deWitt kertoo virkistävän ja lohduttavan tarinan. Tarinan ilman sankareita. Sellaisen, jossa me kaikki elämme päivästä toiseen. Sistersin veljeksien matka halki villin lännen on suoraan verrannollinen siihen, mitä kuka tahansa meistä kokee esimerkiksi tavallisen työpäivän aikana. Rooleja, odotuksia, paineita, hammaslääkärikäyntejä, pieniä iloja ja monimutkaisia ihmissuhteita. Tarinaan kuuluu tietenkin myös arkkivihollinen ja rakkauskertomus, tavallaan, no ainakin ilotalo. Palkkamurhaajan arki on täynnä komplikaatioita.

Kirjan lukemisen lisäksi suosittelen tutustumaan Sergio Leonen ohjaamaan ja Clint Eastwoodin tähdittämään dollaritrilogiaan; Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966). 

Pultsari-Aragorn (morsian) -nimen perusteellinen taustoitus

Jos joku lukisi tätä blogia, olisi tämän lukijan luonnollista ihmetellä blogin nimen ja blogin sisällön välistä yhteyttä. Ja sitä miksi kukaan kirjoittaisi bloginsa url-osoitteeseen sanan pultsari. Alun perin blogin nimihän oli Pultsari-Aragorn (morsian), mutta päätin muuttaa sen Aragorn-morsiammeksi, jotta voisin saavuttaa suuren yleisön suosion (true story).

 Tarkoitukseni ei ole blogin otsikolla kertoa, että haluan mennä naimisiin Taru sormusten herrasta -kirjan Aragornin kanssa (vaikka se olisikin totta ja vaikka haluaisinkin hallita keskimaata kuningattarena).

Pultsari
Kaikki lähti liikkeelle eräänä hyisenä tammikuun iltana. Olimme ystäväni talikon kanssa (kyllä, minulla on ystävä, jonka nimi on talikko) Tampereen Kalevassa Makuunin edessä ja keskustelimme siitä, kuinka vaikeaa talvella on pukeutua. Pakkasasteita oli noin kaksikymmentä. Näin kuvajaiseni heijastuvan Makuunin ikkunasta ja totesin näyttäväni puliukolta hobo-myssyssäni, paksussa parkassani ja miesmäisissä toppasaappaissani.

Vaikka pultsari ei enää esiinny blogini nimessä, koin pultsarihetken viimeks tänään aamulla töihin lähtiessäni ja valitettavasti sitä ennen maanantaina työhaastatteluun suunnatessani. Pultsarihetki on sellainen, että näyttää likaisenharmaalta etenevältä pötköltä juuri silloin kun asialle ei voi enää mitään, on pakko lähteä kotoa ehtiäkseen jonnekin muualle. Pultsarihetki liittyy siihen, että joutuu pukemaan kaikki vaatteensa päälle yhtä aikaa. Hobo-myssy, kynsikkäät ja valtava laukku viimeistelevät asun, kannattaa kasvattaa myös parta, jos voi.

 Pultsari

Aragorn

Päätin hyödyntää minulla jo valmiiksi olevat pukeutumisresurssit, mutta jatkojalostaa niitä hieman miellyttävämpään suuntaan. Suunnittelin, että yrittäisin näyttää vähemmän pultsarilta ja enemmän suuresti ihailemaltani samoilija-Aragornilta. Samoilijoissa ja pultsareissahan on paljon yhteistä. Esimerkiksi vaatteiden repaleisuus, likaisenmusta värimaailma ja tietty huoleton eleganssi. Olin jalostanut näin tyylini pultsari-Aragorn -vaiheeseen. Aragorn-tyyliin olennaisesti kuuluvat miekka ja hevonen jäivät edelleen uupumaan habituksestani ja totesin siten tarvitsevani vielä jotakin lisää...

 Aragorn 

Morsian

Minähän olen siis nainen, ellei tämä tullut riittävän hyvin esille edellisistä pultsari ja Aragorn -viittauksista. Halusin tuoda pukeutumisessani jotenkin sukupuoleni esille, en tiedä miksi, mutta halusin kuitenkin. Siksi menin KappAhliin ja ostin sieltä asusteosastolta erilaisia päähörsyjä, jotka lisäsin itseeni saavuttaakseni toivotun morsianvaikutelman (alla). Näin koin saavuttaneeni tarkkaan harkitun ja ajan myötä täydellistyneen tyyli-identiteetin.

morsian

Pultsari-Aragorn (morsian) kuvaa siis henkistä ja fyysistä matkaani harmaasta ja pötkömäisestä pultsari-entiteetistä kohti huoliteltua Aragorn-tilaa morsian- ja hörsyvaikutteilla höystettynä. Olen kysynyt ystäviltäni käykö heille usein niin, että he näyttävät kotoa lähtiessään yhtäkkiä pultsareilta, mutta ei kuulemma käy. 

Että näin. 

Suomalaiset Fina-kengät ovat jättefina

Kotipaikkakunnallani Orivedellä on Mantereen kenkätehtaan tehtaanmyymälä, jossa myydään pääosin arveluttavia kenkiä. Muotiblogeja seuraavan, kengistä hyvin innostuneen henkilön näkökulmasta arveluttavia, muuten erittäin päteviä, istuvia ja säänkestäviä. Myös koko vuonna 1921 perustettu kenkätehdas sijaitsee Orivedellä, jossa se työllistää 51 ihmistä ja tuottaa 500 kenkäparia päivässä. 

Tehtaanmyymälässä kuukausi sitten vieraillessani hämmästyin ja ilahduin, kun näytekenkähyllyltä iskivät silmää kahdet elegantit, mustasta pintanahasta muotoillut nilkkurit. Toiset on suunniteltu selkeästi salapoliiseille ja toiset kartanonherroille. Identifioidun kumpaankin ammattikuntaan. Ylemmässä kuvassa esiintyvät maiharityyppiset, lämminvuoriset nauhanilkkurit ja alemmassa keväisen asialliset chelsea-nilkkurit.

Kotiutuin molemmat kenkäparit heti vaatimattomaan 50 euron kappalehintaan ja ryntäsin kotiin googlettamaan kenkien sisältä löytynyttä Fina-tuotemerkkiä (ei, en voinut keskustella asiasta myyjättären kanssa, en sitten millään). Fina-merkkiä kuvaillaan Mantereen sivuilla näin:

Uusi Fina tuotemerkki jatkaa Broadwayn vahvuuksilla, kuitenkin ilme hieman nuorekkaampana. Mallistosta löytyvät sopivat kengät kaikkeen pukeutumiseen. Finat on tehty naisille, jotka haluavat olla hyvin pukeutuneita joka tilanteessa. Nämä kengät tuntuvat heti hyviltä, sillä lestit on suunniteltu pohjoismaisille jaloille.

Ja minähän haluan olla hyvin pukeutunut joka tilanteessa, täydellinen liitto. Valitettavasti verkkosivut eivät toimi tämän liiton lailla täydellisesti, emme pääse siis ihailemaan loppua mallistoa. Luotan kuitenkin näihin kahteen kenkäpariin kuin lumen alta paljastuvaan halkeilevaan asvalttiin. Kenkäparit eivät siis ole halkeilleet vaan toimineet täysin odotetulla tavalla ja pysyneet jalassa haluttuina aikoina.

Hienoa, että on mahdollista vielä ostaa suomalaiset kauniit kengät. Kaikki Vagabondit ja Biancot häviävät näille sekä istuvuudeltaan, lämpimyydeltään että kävelymukavuudeltaan.  Kotimaisten kenkien laatu ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta se on, että kaiken tämän saa näin kauniisti ja ajankohtaisesti muotoiltuna. Toivottavasti Mantereen kenkätehdas menestyy Fina-kengillään. Asiaa voisi auttaa nettisivujen muokkaaminen tälle vuosikymmenelle. Hyvä Mantere! Ylitit odotukseni ja annat toivoa kaikille, jotka haluavat jatkossakin käyttää suomalaisia kenkiä, ilman että näyttävät siltä, että elävät parhaillaan vuotta 1974.

Pipo fatale

Issues-blogin Inke kertoi (no okei on siitä jo aikaa muutama viikko, mutta ei tässä nyt hevosen selässä olla (no, nyt kun otit puheeksi, niin kyllä, haluaisin itse asiassa olla hevosen selässä)) hyvin jännittävästä piposta. Pipossa on huntu! Onko se hautajaispipo? Onko se tarkoitettu kabareelaulajille, jotka esiintyvät kylmissä tiloissa? Onko se oiva keino tuoda eleganssia lenkkeilyyn? Pitääkö se hyttyset loitolla? Onko se 439 dollarin arvoinen? Jil Sander, sinä kettu!

Kuva täältä.

Pipossa yhdistyvät mitä hienoimmalla tavalla jo pitkään vallalla ollut street-pukeutuminen ja menneiden vuosikymmenien eleganssi savukkeenpidikkeineen ja nyrkkitappeluineen. Kuten montaa muutakin ihmistä, minuakin houkuttaa löytää tieni Eurokankaaseen ja poistua sieltä harson kera. Pipon saa Vapaavalinnasta. (En ole saanut sponssirahaa Vapaavalinnalta.)

Translation: Jil Sander, you dawg!

Yrtteeriö, osa 1

Perustin yrtteeriön! Yrtteeriöhän koostuu siis vanhasta akvaariosta, Ikean jakkarasta ja purkeista. Ylätasanteella tällä hetkellä kaupan korianteripuska ja alatasanteella pitkänomaisessa purkissa multaa ja basilikansiemeniä. Yrtteeriö ottaa tällä hetkellä aivan ensimmäisiä haparoivia askeliaan kohti kaupunkipuutarhuuden vehreää kärkeä.

Aion kasvattaa yrtteeriössä ainakin basilikaa, korianteria, persiljaa, timjamia sekä erilaisia chilejä. Alun perin ajattelin istuttaa yrtit vanhoihin jugurttipurkkeihin, mutta nyt olen melko varma, että otan yrttipurkeiksi vanhoja säilyketölkkejä, joista on poistettu etiketit. Kuten tässä:

Purkkikuva on kotoisin Uudesta Mustasta. Tuo jakkarakuva on siis yrtteeriö ja kotoisin minun olohuoneestani. Tulen raportoimaan täällä kevään mittaan yrttien elämästä jakkaralla. Jos mietit itse yrttien istuttamista, niin nyt alkaa olla aika! Täällä lisää vinkkejä ja tietoa yrteistä.

Rebecca

Alfred Hitchcock ohjasi uransa aikana yli viisikymmentä elokuvaa, joista Rebecca (1940) on hänen ensimmäinen Hollywood-elokuvansa. Elokuva pohjautuu Daphne Du Maurierin samannimiseen kirjaan vuodelta 1938. Myös Hitchcockin elokuvat Linnut (1963) ja Jamaica Inn (1939) pohjautuvat Du Maurierin kirjaan ja novelleihin. 


Rebecca voitti parhaan elokuvan Oscarin vuonna 1940, ainoana Hitchcockin elokuvista koko hänen pitkän uransa aikana. Tämäkin pysti ojennettiin elokuvan tuottajalle David O. Selznickille. Selznick puuhasteli Rebeccan kuvausten aikaan myös pienen sivuprojektin, Tuulen viemää -elokuvan, parissa. Myös kaikki Rebeccan kolme pääosanesittäjää Laurence Olivier (kuvassa), Joan Fontaine (kuvassa) ja Judith Anderson (lymyilee verhon takana alempana) olivat ehdolla parhaaksi miespääosaksi, naispääosaksi ja sivuosaksi vuoden 1940 Oscar-gaalassa. Itse tavoitin elokuvan Ylen Kino Klassikon kautta, Yle teema esittää elokuvahistorian klassikoita sunnuntaisin kello kuusi.

Elokuvan päähenkilö on nuori ja sinisilmäinen Judith Anderson (Joan Fontaine), joka työskentelee seuraneitinä hienostorouva Edythe van Hopperille (kyllä). Yhteiskunnan kerman suosimassa lomakohteessa Judith kohtaa työnsä ohessa hieman vanhemman, viiksekkään ja varakkaan Maxim de Winterin (Laurence Olivier), joka vie hänet mennessään Manderleyn kartanoon ja varsin toisenlaiseen elämään. Ja sitten alkaa tapahtua. Events unfold. Maxim on hiljattain jäänyt leskeksi, mutta hänen kuolleen vaimonsa Rebeccan läsnäolo painostaa pariskunnan elämää Manderleyssä erilaisten R-kirjaimella kirjailtujen esineiden sekä Rebeccaan kiintyneen taloudenhoitaja Mrs. Danversin toimien kautta.

Hitchcockin elokuvat tarjoavat psykologiasta kiinnostuneelle ja mysteerinnälkäiselle henkilölle paljon pureskeltavaa. Merkittävin asia, jonka katsoja saa elokuvista mukaansa, on kuitenkin niiden painostava, pysähtynyt ja taianomainen tunnelma. Hitchcock vie katsojan syvälle roolihahmojen psyykeeseen. Arkinen toiminta, katseet ja lyhyet keskustelut latautuvat suurilla merkityksillä kuvakulmien ja kamerankäytön myötä. Elokuvat ovat visuaalisesti pysäyttäviä ja monet kohtaukset jäivät myös tästä elokuvasta pysyvästi verkkokalvoilleni, erityisesti Rebeccan huoneistoihin sijoittuvat kohtaukset valoineen ja varjoineen. Tässä lymyilee Mrs. Danvers Rebeccan huoneistossa, pelottava nainen, eikö vain!

Kuten Hitchcockin elokuville on tyypillistä, sisältää tämäkin elokuva yllätyksellisiä juonenkäänteitä, joiden myötä henkilöhahmojen menneisyys ja todelliset motiivit pikkuhiljaa tulevat esille. Yksi kiinnostavimmista asioista elokuvassa on Joan Fontainen roolihahmon kasvu, alussa rasittavankin avuton hahmo löytää jostakin pinaattia ja kerää itsensä elokuvan loppua kohden Kippari-Kallen lailla.

Minulta on jäänyt katsomatta varmasti muitakin Hitchcockin erinomaisia elokuvia ja täten lupaankin katsoa ne kaikki kolmessa päivässä, eikun mahdollisimman monta tänä vuonna. Ensi sunnuntaina Teema esittää elokuvan Kierreportaat (1945 o. Robert Siodmak). Murhia ja portaita, paras tapa viettää sunnuntai-ilta!